for once she was a true love of mine

kuvittelin ennen
että aina me jatkuttaisiin
ei olisi minua ilman

kivikatuja punatiiliseiniä
katulamppuja kerrostaloja
puista ovea jonka takana
pienessä eteisessä kenkiä
ja vielä pienemmässä yksiössä
(nyt nauraisit tuohtuneena
ettäs kehtaat aina tuosta samasta)
punaviiniä lp-levyjä
kirjakasoja kynttilöitä
ihoa ja himmeää valoa
kapeaa sänkyä jossa
tehtiin rakkautta ja väkivaltaa

käytit silloin vielä hameita
kukkamekkoja joiden helma
oli helppo nostaa ylös
kutsua sua ulpukaksi

kuvittelin
että me aina jatkuttaisiin
mutta enää en jaksa

olit mun tampere, hämeenpuisto ja scarborough fair
saisio, viita ja paul simon
mut vaikka ihmiset,
paikat muuttuu, katoaa

laulut, kirjat jää

Maaliskuu

vesi valuu jäätä pitkin

solisee

lumi sulaa
rinnettä alas

ropisee

märät nahkakenkäni

nousevat lumettomien puiden mäkeä

suusta puhalletun

savukkeen loppu
on muistokuva

menetetty murhe

masennuksen pohja
ovat kaivatut käsivarret

joiden syleilystä

valuin palamatta

mustiksi maalattujen muistojen
taustalla soi antony and the johnsons
tai gary julesin mad world
maailma, josta halusin pois

Hyvä arki

kysyit,

mitä on hyvä arki

oli maaliskuinen ilta

aurinko liukui

alikulkutunnelin valoihin

lumessa sanattomia viestejä

kiristyivät talutushihna

ja pakkanen

kävelin ja mietin

monenlaista hyvää

monenlaista arkea

hiertämättömiä,

saumattomia päiviä

ihmisiä ja kohtaamisia

näkyväksi tulemista

mielekästä työtä

hetkiä joissa kellua

välähdyksiä pimeydessä

mietin ja kävelin

kunnes

kasvoillasi

ehtookellot

muistivat

auringonpaisteesta

kiiltävät käytävät,

pelastusvarmuudesta

likaisen laattalattian,

polvistuneiden

armoa anovat

huulet ja kädet

onko hyvä arki sitä

kun työn ja

kuormien uuvuttamat

rukoillen kääntyvät

jumalansa puoleen

tai käpertyvät

keräksi koteihinsa

kun yksinäiset

ja asunnottomat

jäätyvät kaduille

ja katoavat

pimehdyksiä valossa

kävelin ja mietin

sanattomina saatoimme

toisemme kotiin

koirani ja minä 

Keskeneräinen muisto

vuosikymmentenkin jälkeen
yhtäkkiä elää
toukokuinen päivä
koulun käytävällä

suorin käsin
pudotti kirjat
tömähtivät
lattialle
kuin tieto

olit kuollut



itsemurha,
sanoivat,



osuessa
räjähtivät
sirpaleet

//

vein orvokkeja
metsätiesi päähän
olit polttanut tupakkaa
natsoja ympäriinsä
mitä mietit silloin

mitä mietit silloin
mikset vastaa
mikset ilmesty
palavaan kysymysmereeni
kun muistan ajatella

mitä sinulle kuuluu
miltä halauksesi tuntuu
tai äänesi, hymysi,
vieläkö pidät samasta musiikista
ja soittiko ne sen biisin
siellä sun hautajaisissa

anteeksi muuten etten päässyt paikalle
taisin odottaa, että hakisit mut pois

//

yhä kaikuvat minussa
minuuteni lävistäneet,
koteloituneet sirpaleet
vaikka elämän aurinko
on tehnyt minut
ääriviivoillesi sokeaksi

silti toivon
että kuolemassa
sinunkin kätesi
ottavaisivat minut vastaan

Lauantaiaamu kappelissa

lauantaiaamu kappelissa

pukumiehen sänki

niitetty pelto

kun elo vaipuu

ovet käyvät

tuuli niiden mukana

kuljettaa vainajia

muistin illan

kun kävelimme joenvartta

ja krematorion piiput

suitsivat savua
taivaaseen palavia

sakastin surukahvissa

läikähtelevät muistot

eivät nämä ole minun vainajiani

vaikka kaipuuni kyntömaa

on käännetty ja kostea

Vuosipäivä

viisi vuotta sitten

sinulla oli ne oranssit lapaset

minulla se vihreä huivi

elokuvateatterin edessä

kello 16:34

emme uskaltaneet

katsella toisiamme

kuin kainosti kulmain alta

vienosti vilkuillen

mutta kuin sain kiinni

sen sinun sihisevän katseesi

pimeyteeni tarttui

palavaa okraa

Tuomiokirkko

yöllä lumisade saavutti meidätkin

portaat peittyneet lumeen

niitä kipuan, kun kipuan'

kellot kaikuvat

oviaukon valkoinen valli

peittää eteisen maton

lumienkeli, ajattelin,

kengänjälkiä täynnä

pyhä lumisade

sekoittuu

esirukoilijasta

kaikuvaan pyyntöön

rauhaa omalle pojalle

toivoo 81-vuotias äiti

pitkin askelin

lumikasat ohitin

Rauhalahti

muualla lumi tukkii kadut

täällä ei erota hiutaleita

mustista puista

uusi kaupunki ja katuvalot

sadetta rintalastan alla

kun kaipaus ropisee

eino leino kirjoitti et

”hän on minun metsäni, maailmain”

eikä ole mitään

mikä kuvaisi sinua minulle paremmin

Uudenvuodenpäivä

kello 23:29

uudenvuodenyö kääntyy päiväksi

yö päiväksi

yhä vain salaa

katselen kuviasi

palaa

luokseni ja muistot

pistävin surureunoin

Ensimmäinen

Oli joulukuu, kun istuin parhaan ystäväni autossa. Ohitimme Hämeenpuiston, vanhat tutut kulmat, kun huokaisin: Kirjoittaminen on ainoa asia, jota kohtaan tunnen palavaa intohimoa, joka herättää minussa jäljittelemättömiä tunteita. Miksi en siis kirjoita enemmän?

Hiljainen toiveeni oli saanut äänen.

Kirjoittaminen ja ympäröivän maailman kuvittaminen sanoin on ollut minulle tärkeää siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Aikuistuttani tappava itsekritiikki ja pelko omasta huonommuudesta ovat kuitenkin rajoittaneet kirjoittamistani. Mutta kun alan kirjoittaa, sisälläni tapahtuu jotain, mitä en osaa sanoin kuvailla. Minä palan. Minä elän.

Tämä on eräs runopäiväkirja. Se alkoi versoa Hämeenpuiston laidalla, ja on saanut hiljalleen kasvaa esiin. Se antakoon äänen ajatuksilleni ja havainnoilleni siitä elämästä, jota elän, ajattelen ja katselen. En ole nerokas, omaperäinen tai kieliopillisesti tarkka, mutta enää en anna sen häiritä. Katson itseäni armollisesti: Tämän intohimon on annettava palaa, keskeneräisenä ja avuttomana, mutta elävänä, elävänä.

Ja voi Luoja, minä pyydän: Se minulle suotakoon.