Oli joulukuu, kun istuin parhaan ystäväni autossa. Ohitimme Hämeenpuiston, vanhat tutut kulmat, kun huokaisin: Kirjoittaminen on ainoa asia, jota kohtaan tunnen palavaa intohimoa, joka herättää minussa jäljittelemättömiä tunteita. Miksi en siis kirjoita enemmän?
Hiljainen toiveeni oli saanut äänen.
Kirjoittaminen ja ympäröivän maailman kuvittaminen sanoin on ollut minulle tärkeää siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Aikuistuttani tappava itsekritiikki ja pelko omasta huonommuudesta ovat kuitenkin rajoittaneet kirjoittamistani. Mutta kun alan kirjoittaa, sisälläni tapahtuu jotain, mitä en osaa sanoin kuvailla. Minä palan. Minä elän.
Tämä on eräs runopäiväkirja. Se alkoi versoa Hämeenpuiston laidalla, ja on saanut hiljalleen kasvaa esiin. Se antakoon äänen ajatuksilleni ja havainnoilleni siitä elämästä, jota elän, ajattelen ja katselen. En ole nerokas, omaperäinen tai kieliopillisesti tarkka, mutta enää en anna sen häiritä. Katson itseäni armollisesti: Tämän intohimon on annettava palaa, keskeneräisenä ja avuttomana, mutta elävänä, elävänä.
Ja voi Luoja, minä pyydän: Se minulle suotakoon.
